Pelon ilmapiiri ja opittu turvattomuus.

On itsestäänselvää ja normaalia pelätä asioita, joita ei ole koskaan joutunut kokemaan. Itse pelkään pimeitä käytäviä ja huoneita ja nurkkia, joiden taaksen en näe. Muistaakseni koskaan ei omassa kotonani ole kummitus, eläväkuollut, murhaaja hyökännyt kimppuuni.

Oma tuntemukseni on, että Suomessa on turvallista. Todennäköisyys joutua sattumanvaraisen väkivallan tai ryöstön uhriksi edes keskellä yötä syrjäisellä kadulla on erittäin pieni, jopa naisille. Itse en epäröisi kävellä milloin tahansa tai minne tahansa pääkaupungissa, Turussa tai muussakaan rannikkokaupungissa.

Manchesterissa paikalliset sanovat, että täällä on turvallista, kunhan käyttää maalaisjärkeä. Ei pidä arvotavaroita esillä, ei kävele yksin syrjäkujilla ja välttelee tiettyjä paikkoja. Erityisesti jos on nainen matkalla kotiin baarista. Turvallinen kaupunki tämä on.

Minusta tuo on lähes järkyttävää. Miten voidaan puhua turvallisesti kaupungista, jossa täytyy piilotella omaisuuttaa, varoa kulkemasta yksin ja karttaa asuinalueita kuin soita suunnistuskisoissa?

All criminals come from Salford

Pidän usein tietokonettani olohuoneen pöydällä, samoin välillä kameraani ja muuta omaisuuttani. Asumme Salfordissa, jolla on ilmeisesti samanlainen maine kuin Helsingissä Kalliolla. Eilen parkkipirkko neuvoi, että kannattaa laittaa verhot kiinni jos ei ole itse huoneessa. Joku saattaa tulla ikkunasta sisään ja ottaa vermeet kantoon. Toissapäivänä piipahdin naapurista kotiin ottamaan oluita jääkaapista. Tulin sisään ja menin ulos. Matkalla kämppäkaverini Jay huomautti, että ovi pitää aina sulkea kun siitä on kulkenut, tai joku voi kävellä sisään. Koulumme käytävillä on "Don't walk & Talk" - julisteita. Niissä varoitetaan, että lapset ja varkaat saattavat ottaa kännykän kädestäsi ja juosta sen kanssa karkuun keskellä päivää.

Toissaviikolla kävelin paikallisesta turkkilaisten pitämästä Patsons Supermarketistä kotiin auringonlaskettua, ostettuani pari olutta ja pullon viiniä. Minua vastaan tuli kahdeksan arviolta varhaisteini-ikäistä tyyppiä jotka äänekkäästi puhuivat. Vaihdon kadunpuolta jo sata metriä ennen kohtaamistamme. En kuitenkaan tuntenut oloani turvalliseksi vaan käännyin vielä yhtä risteystä aikaisemmin vastakkaiseen suuntaan kuin missä talomme on. Pakenin kuin varovainen gaselli jolkottelevaa leijonanaaraslaumaa. Pelkäsin saavani linkkuveitsestä viinipullon takia.

Käsikirjoitus - 6 - Toinen versio.

Kaksi viikkoa sitten saimme aikaiseksi ensimmäisen version käsikirjoituksesta ja se lähti kiertämään opettajiemme työpöydät läpi niin Suomessa kuin Englannissakin. Siinä vaiheessa kun sain tämän version kirjoitettua valmiiksi, olin jo ehtinyt aloittaa kakkosversion tekemistä, joten paljon saadusta palautteesta oli jo ehdittyä laittaa täytäntöön ennen kuin se edes pääsi ulos maailmaan.

Opettajamme ja toinen Executive Producer:imme Robin tekstiviestitteli kanssani myöhään illalla, miten voisi tarinaa saada vähän kristallisoitua. Seuraavana päivänä pidimme palaverin ja piirtelimme tarinalle hieman erilaista kaarta tussitaululle ja puhuimme sen läpi. Tämän palaverin antia on vaikea kuvailla, koska se oli jotenkin abstraktia, mutta hyödyllistä. Kirjoitin itselleni muistiinpanot puhtaaksi ja tilasin Liziltä treatmentin toisesta versiosta, kun itse lähdin Liverpooliin kahdeksi päivää.

Liz oli vienyt tarinaa hieman liian seksuaaliseen suuntaan ja hän oli huomannut sen itsekin. Tein seuraavan version treatmentista ja nakitin formaattikirjoittamisen Lizille. Tämän pitäisi valmistua sunnuntaina, jonka jälkeen se lähtee kiertämään taas opettajat. Tästä versiosta aion myös pitää Skype-palaverin suomen päähän.

But What Is It About?

Tässä versiossa suurin muutos oli, että yritimme saada päähahmolle jonkin tehtävän tai tavoitteen elokuvan ajaksi. Tällä hetkellä se on vähän hankalasti sanoiksi puettavissa, koska se on mielessäni pikemminkin tunteiden tasolla kuin konkreettinen asia. Päähahmolle yrittää ikäänkuin "päästä eroon" tulevasta isäpuolestaa. Hän ei siis pyri salamurhaamaan ketään, mutta oman toimintansa tasolla ei hyväksy tätä ihmistä, joka tulee hänen perheeseensä ja yrittää täyttää sellaisen kolon, jonka joskus täytti joku muu ja astuu päähahmon ja hänen äitinsä väliin.

Tulevissa versioissa tämä vielä kiteytyy ja löytää konkreettisempaa muotoa.

Here's My 2 Cents

Olen havainnut lähikuukausina käydyissä väittelyissä ja tätä käsikirjoitusta tehdessä, että verbaliikka ja sanailmaisu on aivan yliarvostettua. Se, että jotain ei pysty tai osaa sanoa, tai jos ei osaa artikuloida tunteitaan tai ajatuksiaan, ei tarkoita, että jotain ei olisi olemassa, tämä ihminen olisi väärässä tai hän ei tietäisi aiheesta mitään.

Puhuminen on yksi tapa kommunkoida asioita ja kaikessa vajaavaisuudessaan meille ehkä paras olemassa oleva keino. Erityisesti abstraktien asioiden kuvailuun tai menneestä tai tulevasta ajasta puhuttaessa. Pitäisi tulevaisuudessa katsoa, että jos joku ihminen ei saa jotain sanottua niin yrittää kalastaa sen tiedon jollain tavalla, eikä oleta, että jos ei sanotuksi saa niin sitte on vaan väärässä.

Verbaliikalla päihittäminen ei tarkoita, että on oikeassa.

Epämääräinen määränpää.

Kadehdin insinöörejä ja kihisen vihreydestä kun ajattelenkin matemaatikkojen työtä. Mekaanikot eivät ole niin pahoja, mutta taksikuskit suututtavat taas.

Näitä kaikkia ammatteja ja useita muitakin yhdistää yksi kadehdittava ominaisuus. Näistä jokaisessa ammatissa on selkeästi jokin tavoite, johon on mentävä ja siitä on vaikea erehtyä. Kun laite toimii, mekaanikko on valmis. Matemaatikko saa laskunsa oikein ja kuljettaja on päässyt perille.

Elokuvassa, kirjallisuudessa, teatterissa, kuvataiteessa tai musiikissa tätä ylellisyyttä ei ole. Jokainen elää jatkuvassa epävarmuudessa. Pelkästään jo työllistymisen ja itsensä elättämisen saralla, mutta jo yksittäinen työ on epävarma. Ikinä ei voi tuudittautua siihen, että on olemassa oikea ratkaisu ja yksi päämäärä, jonka saa aikaiseksi työkalulla X.

Mulla päämäärä näin objektiivisesti on herättää tunteita ja ajatuksia, joita ihmisellä ei heräisi ilman sen mun tekemän jutun vaikutusta. Mysteeri onkin siinä, miten sen saa aikaiseksi. Kukaan ei oikein tiedä.

Teoriaa taiteesta, musiikista, elokuvista ja maailmankaikkaudesta riittää, mutta todellisuudessa kukaan ei voi olla varma. On paljon taitelijoita, jotka onnistuu monta kertaa peräkkäin, mutta ne varmasti ei osaa sanoa miksi ne onnistuu.

Elokuvassa, joka on kaupallinen ja erityisen kallis tuottaa on vielä hankala media mitattavaksi. Mikä on hyvää ja mikä on onnistunutta. Memento on usean mielestä nerokas elokuva, ja monen mielestä yksi omia lemppareita. Edit: klo 02:50 (Tarkoitus oli sanoa vielä, että Memento on kymmenessä vuodessa tienannut vain murto-osan sitä "huonompien" elokuvien tuotosta, mutta silti se on IMDB:ssä aivan huippusijoilla) Avatar - myi aivan helvetisti ja sen kävi katsomassa miljoonia ihmisiä uudestaan ja uudestaan ja ihmiset teki itsemurhia kun niitä masensi se, ettei Pandora ole oikea paikka, missä voisi olla.

Monen mielestä Avatar ei ole kovin hyvä elokuva.

Perusristiriita tässä tilanteessa on se, että täytyy jotenkin yhtä aikaa luottaa teoriatietoon, omaan kokemukseen, intuitioon ja sitten toisten intuitioon. Ongelmia nousee heti kun yritetään perustella omia päätöksiä, koska ikinä ei voi olla varmasti oikeassa. Voi olla ainoastaan varma.

Oma lähestymistapani tähän on sama kuin koripallonpelaajilla. Pyrin opettamaan alitajuntani tekemään hyviä elokuvia ja sitten kun on projekti menossa niin se sanoo heti jos joku ratkaisu on huono tai hyvä. Tässä voi mennä vielä muutama vuosi.

Oletko lukenut mielenkiintoisia teoksia?

Sain juuri loppuun Steven D. Katzin kirjan "Film Directing - Cinematic Motion." Ne jotka ovat ahkerasti lukeneet aiempiakin kirjoituksiani niin tietävät, että Steven on kirjoittanut myös toisen kirjan, jonka nimi on "Film Directing - Shot by Shot".

Steven tässä kirjassa esittelee miten liikkuvaa kameraa käytetään kohtauksen henkiin herättämisessä ja miten liikkuvan kameran koreografiaa sovitetaan yhteen näyttelijöiden liikkeen kanssa - ja mikä tärkeintä; miksi.

Nyt hetki elokuvateoriaa niille, jotka eivät ole siihen aiemmassa koulutuksessaan jostain syystä perehtyneet. (Ei koske tulevia medianomeja)

Blocking "Blokkaus" tai Staging, on amerikkalaista teatteri/elokuva slangia ja tarkoittaa sitä mihin näyttelijä milloinkin liikkuu, miksi ja miten. Tämän yhteiskoreografian tarkoitus on herättää kohtaus eloon ja imitoida oikeaa elämää, mutta dramatisoivalla tavalla, jossa näitä asioita käytetään tarinan tapahtumien korostamiseen.

Esimerkki: Ohjaaja päättää, että tässä kohtauksessa on tärkeää tuoda ilmi, että tämä hahmo on yksinäinen, vaikka kohtauksessa on paljon muita. Ohjaaja päättää, että tätä hahmoa kuvataan aina niin, ettei samassa kuvassa näy ketään muuta ja kun hän liikkuu, näemme hänet ainoastaan esineiden takana. Lisäksi ihmiset, jotka puhuvat hänelle, eivät koskaan käännä rintamasuuntaansa häneen päin.

Joskus tällaiset asiat saattavat olla myös käsikirjoituksessa, mutta ainakin Stevenin mukaan, esimerkksi Sitcom tai televisiosarjojen käsikirjoitukset sisältävät lähes yksinomaan dialogia ja kaikki näyttämötoiminta on ohjaajan tehtävä. Itse kun kirjoitan niin lisään tekstiin usein tarkkojakin blokkauksellisia ohjeita. Tähän tietysti vaikuttaa se, että näin opiskelijana ohjaan pääasiallisesti omaa tekstiäni ja teen blokkauksia jo kirjoitusvaiheessa.

Tässä kirjassa kontrastina Stevenin aiempaan opukseen on tunnettujen tekijöiden, kuten käsikirjoittajien, kuvaajien ja jopa yhden keygripin haastatteluja, jossa he kertovat omia kokemuksiaan ja lähestymisiään blokkaukseen.

Välihuomautus: Blokkaus sisältää siis myös KUVAKERRONNAN suunnittelua. Nämä kaksi asiaa eivät ole toisistaan riippumattomia vaan erityisen tärkeässä roolissa kohtauksen näkökulmaa manipuloidessa.Tälle ohjausvaiheelle parempi englanninkielinen nimi on "staging" eli "näyttämölle pano". Mutta stageing ei sisällä lavastusta, mitä taas suomenkielinen "näyttämölle pano" sisältää, eli yritä nyt keskustella näistä asioista jonkun kanssa....

Back The Drawing Board

Tästä kohtaa voi medianomiopiskelijatkin taas jatkaa lukemista - nyt loppui kertaus.

Steven hyvin yksityiskohtaisesti esittelee millaisia blokkauksia voi toteuttaa minkäkinlaisissa tiloissa ja millaisia asioita pitää ottaa huomioon jos hahmojen määrä lisääntyy. Jokaisen blokkausehdotuksen jälkeen on arvio siitä kauanko tämän kohtauksen kuvaaminen kestäisi ja mitä asioita siinä todennäköisesti menisi pieleen. Hän on joihinkin lisännyt jopa "videopiuha menee paskaksi, pitää vaihtaa - kestää 15min"- tyylisiä arvioita autokohtauksen kuvaamiseen.

Ärsyttävää on, että yhdellekään kohtaukselle ei ole kuin satunnaisissa sivulauseissa perusteltu MIKSI hän blokkaisi tämän kohtauksen näin ja blokkausten välissä hän saattaa tehdä jopa käsikirjoituksellisia muutoksia (mikä tietysti on ohjaajan etuoikeus ja tehtävä, jos tarina sen vaatii). Näitä ei kuitenkaan perustella kuin satunnaisesti

"I think this should be from her point-of-view".

Kirjan lopussa hänellä on parin sivun dialogikohtaus, jonka hän analysoi ja tekee kuvasuunnitelmaa sen mukaan, miten hän tulkitsee tämän kohtauksen. Tätä samaa oli Tom Kingdomin - Total Directing" kokonaisuudessaan, mutta oli kivaa, että Stevenkin vaivautui tähän.

Ennen kaikkea blokkauksen tulee lähteä käsikirjoituksesta ja sen tuleekin pyrkiä edistämään ja korostamaan kussakin kohtauksessa tapahtuvia asioita ja tunteita. Samalla sen tulee vaikuttaa luonnolliselta ja imitoida sitä miten ihmiset elävät ja liikkuvat. Vaikka Stevenin kirja oli mielenkiintoinen, helppolukuinen ja herätti ajatuksia kameraliikkeen käytöstä, jota ehkä aiemmin en ole ajatellut - olisi tarinalähtöinen lähestyminen ollut tärkeä ottaa mukaan joka kuvaratkaisuun.

Käsikirjoitus - 5 - Uuteen nousuun.

Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon.

Koulumme pitchauskierrokset jatkuivat ja olen joka "kierroksella" pitchannut hieman valmiimpaa käsikirjoitusta ja työskennellyt Lizin kanssa. Olemme löytäneet rakenteen, johon olemme tyytyväisiä ja samoin meidän opettajamme ja työryhmäkin. Sen rakenteen yksityiskohdat ovat vielä työn alla, mutta meillä on jotain, jolle voidaan aloittaa esituotanto.

Peter Risdale-Scott

Paljon tapahtui etenemistä iloisen pakon edessä ja hyvän tohinavaiheen keskellä, kun koulun puolesta vaadittiin uusia versioita joka toinen päivä puolentoista viikon ajan. Samalla meillä kävi kuuntelemassa meidän pitchauksiamme Peter Risdale-Scott joka on BBC:llä työskennellyt "Commisioning Editorina" eli vapaasti suomennettuna päättää mitä tehdään ja milloin ja ketkä sen tekee. Peter on myös ohjannut ja käsikirjoittanut paljon lastenohjelmia ja sittemmin työskentelee myös itsenäisenä tuottajana. Peter on toistaiseksi lempi englantilaiseni. Hän ei ollut edes ehtinyt sanoa kuin "Hello!" astuessaan luokkaan niin pidin jo miehestä kokonaisuudessaan. Hän on sellainen charmantti englantilainen herrasmies ja puhuu todella soinnikkaasti ja rauhallisesti.

Pelkäsin, että meitä vastassa olisi vihainen venäläinen pianonopettaja, mutta Peter oli erityisen kannustava ja piti meidän ideastamme, vaikka koki sen haastavaksi ja sanoi, että tästä treatmentista voisi tehdä tunnin TV-elokuvan (josta en ollut eri mieltä ja se on ongelma kun lyhytelokuvaa ollaan tekemässä)

Tekisi vähän mieli adoptoida Peter lemmikiksi. Enkä ollut ainoa.

Varoitus: Peterin kotisivut ovat aivan kauheat.

And off we went.

Suurin muutos lähimenneisyydessä tapahtui tässä eräänä yönä, kun tajusin, että päähahmo voisi olla nuori nainen, eikä mies. Ehdotin esituotantopalaverissa tätä työryhmälle ja kaikkien mielestä se oli hyvä ajatus. Näin tarina ei kerrokaan enää poika-isä-suhteesta vaan isä-tytär suhteesta. Mielestäni se on hieman (Lainatakseni kuvaajaani Nikoa) "freesimpi"

Kirjoitin samana päivänä nelisen tuntia putkeen olohuoneen pöydällä ja tein muutoksia käsikirjoitukseen. Muutin päähahmon naiseksi ja mietin millainen hahmo voisi olla jos hän olisi nainen. Samalla tiputimme B-tarinan, jossa päähahmo pyrkii pahisoppilaiden jengiin ja päätimme, että hän on valmiiksi ajautunut epäterveeseen seuraan.

Uuteen treatmentiin (No# 4) pääsi mukaan pari ajatusta alternatiivisesta versiosta, jota yritin kirjoittaa päähahmon ollessa vielä mies, jossa hän on jo pahassa seurassa ja tämä uusi miessuhde pelastaa hänet tältä seuralta.

There is no "I" in T.E.A.M

Loppupäivän ideoimme ja keskustelimme koko käsiksen läpi ja jokainen sai ehdottaa ja kommentoida jokaista kohtausta. Itse pidin ohjaksista kiinni ja puolustelin nerokkaita ja ainutlaatuisia ratkaisujani. Koko palaveri oli yllättävän onnistunut ja sujui jatkuvasti luovana ja paljon sallivampana kuin osasin odottaa. Teimme treatmentiin muutoksia ja leikkauksia ja väittelimme siitä tarvitaanko jotain kohtauksia vai ei.

Seuraavat kaksi päivää ovat kuluneet käsikirjoituksen kannalta siihen, että pyysin koko työryhmää tekemään oman ensimmäisen käsisversionsa tästä treatmentista. Sai muuttaa kohtauksia ja sai keksiä omia. Kädet olivat vapaat näin suomeksi. Tätä ehdotti Peter oikeastaan ja se oli hyvä ratkaisu. Olin aivan varma, että puolia ryhmästä vituttaisi törkeästi, mutta jokainen otti haasteen vastaan ja suoriutui siitä.

The Benefit of Doubt

Olen nyt saanut lähes kaikkien käsikirjoitukset ja jotkin ovat kauniisti formaattia ja jotkut ovat hieman vapaamuotoisempia jatkettuja treatmenteja. Hämmästyin sitä, miten ihmiset ovat uskaltaneet ehdottaa uusia ratkaisuja ja tiputtaa sivuhahmoja tai vaihtaa kohtausten järjestystä. Itse pidän tätä hyvänä haasteena itselleni katsoa, että onko tässä nyt tehty oikeasti jokin selkeästi parempi ratkaisu kuin mitä olisin itse keksinyt ja käyttää niitä oikealla tavalla. Ideoiden kerääminen oli tarkoitus tässä kirjoitusrypäskässä.

Kuitenkin ryhmässä kirjoittaessa tulee aina sanottua

"Mul ois tällanen paska idea mut..."
"Tän mä haluun vaa nyt ulos päästäni mut..."
"Tää on tosi huono ehdotus, mut mitä jos..."
"Nyt ei vältsi oo hyvä juttu mut jos..."

Luin käsikirjoittaja Jane Espenson blogista, että tätä tapahtuu myös ammattilaisten "Writer's Room:eissa". Ilmeisesti siis isotkaan pojat eivät ole immuuneja omien ideoiden torppauksille.

Toin tämän ilmi siksi, että kun saa kirjoittaa koko nykäisyn läpi itsekseen, sitä saa keksiä oman version ja oman ratkaisun jokaiseen repliikkiin ja jokaiseen kohtaukseen (joita meiltäkin puuttui välistä, eli oikeasti piti keksiä isoja ratkaisuja). Näin saa hieman intiimimpiä ratkaisuja kohtauksiin ja valmiiksi pureskellun kohtauksen kirjoitettuna, eikä pelkästään parin lauseen pitchausta kohtaukseksi. On kuitenkin vaikea kuvitella lausetta

"Tää sanois et "Piirrä mut niinku sun ranskalaistytöt. Niin et mul on vaan tää koru" ja sit ne piirtää ja sit ne panis autossa niin et se iskis käden huuruseen lasiin."

Mutta valmis jakso kyllä itkettää kaikkia 11-91 vuotaita miehiä ja naisia. (Oikeasti en muista tuleeko nuo kaksi kohtausta peräkkäin).

Tämä blogimerkintä alkaa kasvaa mammuttimaisuuksiin, mutta mä jatkan työryhmän käsisten lukemista ja katson josko sieltä vois vielä varastaa jotain hyviä ideoita.

Onko ikävä Suomeen - Onko? - Bitch!

Suomessa, Kiinassa, Etiopiassa ja Manchesterissä (oikeastaan olen Salfordissa), on helmikuu. Helmikuuhun kuuluu yleensä vuoden kylmimmät pakkaset, riippuen tietysti leveysasteista ja ainakin Tampereella lämpötilat ovat käyneet -20 celsiuksen huitteilla.

Tästä ei valitettavasti ole paikallisessa säässä kyllä kuultukaan.




Tänään herätessämme, eilisen koulupäivän uupumuksen valuttua lakanoihin yöllä, oli sopivasti keskipäivällä jo reilusti yli kymmenen asteen ylittynyt elohopea tervehtimässä. Imuroimme kämpän ja moppasimme hieman lattioita samalla kuin naapurin pojat saapuivat tervehtimään meitä. Päätimme siitä yksin tein siivouksen päätyttyä poistua kaljakaupan kautta puistoon.

Puistossa paikalliset versiot kevään ensikukinnoista olivat jo ehtineet rehottaa tovin ja lapsia oli leikkimässä kuin päiväkodista olisi julistettu kesäloma. Nurmikko oli toipunut talvesta vihreyteensä jo jonkin aikaa sitten. Vallan hyvin himmenevässä iltapäivän auringossa selvisi pieni vaihtopiskelija vain hieman tavallista paksummalla pitkähihaisella paidalla.

Istuimme kauppareissun jälkeen mukavasti ruohoaukiolle, moikkalimme koiria, ne polttivat joilla röökiä löytyi ja joimme olutta ja siideriä kuunnellessamme amerikkalaista räpäytystä aurigon porottaessa lähes vaakatasoon vielä tunnin pari.

Ps. Tuon Jennin ottaman kuvan voi nähdä tästä.

Todays Specials Include Teen-age Drug Dealers

Päivän erikoisuus oli, että tapasin yhden tulevan elokuvamme hahmoista. Meidän pöytäämme saapui Harley Davidson motskaria muistuttavalla polkupyörällä yksi nuori teiniotus. Tämä moottoriturpa puhui kuin perus white-trash britti, josta ei meinannut suomalainen selvää saada ja väitti olevansa 16 - kesäinen. Pienen kuulustelun jälkeen selvisi, että hän kuitenkin 14-wuatias.

No pelihän kävi jännemmäksi kun tämä pikkupoitsukka kiskaisi paitansa alta folioonkäärityn marihuanapalleron ja rupesi kauppaaman sitä kuin italialainen tomaattimyyjä. Meitä valitettavasti ei tänään juuri kiinnostanut ostaa huumeita paikallisilta lapsilta niin aloimme hieman vihjaille, että voisi painua vaikka v***uun siitä (tosin sanoimme sen aika kiltisti - se oli aika pieni se poika kuitenkin... :( )

Meidän ajatusketjumme hieman katkesi siinä toiminnassa kun tällainen puhelias pieni pahis tulee myymään meille huumeita, joten lähdimme kotio tämän jälkeen melko pian. Olin kuullut näistä pikkuskideistä, jotka diilaavat, mutta oli jännää tavata sellainen ihan tässä omilla hoodeilla.

Käsikirjoitus - 4 - Ensimmäinen treatmentti.

Niille teille, jotka eivät tiedä, mikä "treatment(ti)" on, kerron sen nyt lyhyesti.

Treatment on englanninkielinen lainasana, jonka etymologiaa en tiedä. Sana viittaa proosamuotiseen, preesensissä kirjoitettiin luonnostelmaan audiovisuaalisen tuoteen tapahtumista ja sisällöstä kronologisesti. Mainospuolella ja elokuvakäsikirjoituksista puhuttaessa tarkoitetaan hieman erilaista kokonaisuutta, mutta pääasiallisesti tuosta on kyse. Pitkänkin elokuvan treatment voi olla vain 15-20 sivua, vaikka lopullinen käsikirjoitus on lähemmäs 120 sivua dialogeineen ja yksityiskohtineen.

Treatmentti tehdään, koska käsikirjoitus kootaan perustat ensimmäisenä. Lyhytelokuvasta puhuttaessa kahden tai kolmen sivun treatmentin rakenteen tarkastelu ja kritisointi on huomattavasti helpompaa kuin 20-30 sivuisen käsikirjoituksen.

Tässä huvitukseksenne löysin varhaisen version Terminator - elokuvan treatmentistä, joka on 42 sivua pitkä.

The Terminator - Treatment for a feature film by James Cameron

Off Topic - Back To Business

Sain Liziltä ensimmäisen hänen itsenäisesti meidän keskustelumme pohjalta tehdyn treatmentin. Aiemmin teimme molemmat omamme luodaksemme alkumateriaalia, josta lähteä työstämään, mutta tämä oli ensimmäinen, joka sisälsi ratkaisuja, joita en tiennyt etukäteen.

Liz ei ollut keksinyt mitään hyvää tapaa lopettaa tarinaa, joka oli harmi, olisi ollut kivaa saada lukea jokin nerokas kolmas näytös, jota en olisi osannut odottaa lainkaan.

Tämän treatmentin näytin myös työryhmälle ja keskustelimme hetken. En ole vielä lukenut sähköpostipalautteita, joita "kotiläksynä" pyysin jokaista tuottamaan, mutta ensireaktio ei ollut varsinaisesti rakkautta. En sinänsä paljoa hämmästynyt, koska itse reagoin samalla tavalla. Tarinamme on vielä kesken ja se on valitettavasti enemmän kesken kuin mitä toivoisin lopputyöni olevan puoltatoista kuukautta ennen kuvauksia.

Seuraavaksi aion lukea työryhmämme palautteet ja katsoa jos löytyy joitakin kohtia, joista usea ihminen on saanut kokemuksen, että siinä on jotain vahvaa. Samoin aion etsiä kohtia, jotka ovat kaikkien mielestä aivan perseestä. Referoin palautteen Lizille ja suunnittelin tekeväni seuraavan version ehkä itse ja luetuttaa sen Lizillä, joka voi tarjota siihen näkökulmaa. Tämän pitäisi ehdottomasti tapahtua tulevan viikonlopun aikana.

Keskustelimme porukassa, että tällä hetkellä treatmentissä oleva koulumaailma ei ole miljöönä tai visuaalisesti kiinnostavin mahdollinen, ja olen siitä samaa mieltä. Pidämme hahmot vielä toistaiseksi yhtä nuorina, mutta kokeilen sijoittaa elokuvan tapahtumia mielenkiintoisempiin paikkoihin kuin koulun pihaan tai käytäville. Tämän nyt olisin luonnollisesti tehnyt jo lähempänä viimeistä versiota, mutta ehkä se ajatus, että pitää päästä koulusta ulos, tarjoaa potentiaalisesti mielenkiintoisempia tapahtumia elokuvalle.

Ainakin näin Robert McKee uskoo ja ajattelee.

"Is This Real Life."

Kulttuurishokki on tila, johon uuteen kulttuurin joutunut yksilö saattaa joutua oltuaan kyseissä kulttuurissa viikosta kuukauteen. Alun eksoottisuuden viehätys on laantunut ja uuden kulttuurin haasteet ja ongelmat ilmenevät arkipäivään. Kulttuurishokin oireita ovat yleensä ahdistuneisuus, oman vanhan kulttuurin ihannointi sekä ongelmat nukkumisessa ja ruokahalun puutteessa tai korostuneisuudessa.

"No Suomessahan - - !"

Olen miettinyt tässä, että itseeni ei ole kulttuurishokki iskenyt ja olen perustellut sitä niin, että täällä puhun sujuvasti muiden kanssaihmisten kieltä ja pystyn lukemaan ruokalistoja, kylttejä, ohjeita ja sanomalehtiä. Voisinkohan sittenkin olla väärässä?

The Plot Thickens

Olen havainnut olevani viimeiset kolme päivää jatkuvasti vihainen. Ärsyynnyn helposti pienistä asioista ja raivoan päässäni muille ihmisille. Joidenkin normaalisti mielekkäiden asioiden tekeminen ei välttämättä tuota kovinkaan suurta mielihyvää ja nukkumaan meneminen on ollut aika hankalaa, koska ajatus sängystäni, jossa peitto on liian suuri pussilakanaan ja jalkani tunkevat päädystä ulos ei tunnu miellyttävältä. Tämän seurauksena olenkin kääntänyt unirytmini lähes ylösalaisin. Vaikka nälkää ilmenee ja tiedän, että täytyy syödä, ei ole varsinaisesti tehnyt mieli ruokaa moneen päivään.

Mistä ihmeestä tällainen voi johtua?

Itsetutkistelun jälkeen olen ajatellut, että tämä on ensimmäinen kerta kun asun muiden ihmisten kanssa, jos asepalvelusta ja omaa ydinperhettäni ei lasketa. Meillä on hieman tulehtuneet välit yhteen "kämppikseen", (oikeasti kämppäkaverin poikaystävä, joka on aina täällä), joten iltaisin täytyy hiippailla ja skarpata jatkuvasti, että keittiö ja olohuone ovat puhtaat. Tämä siksi, että tämä herra, koodinimeltään "Paavo", on aika räjähdysherkkä ja uhkauksia on tullut. Tämä tietysti hieman nostaa stressitasoa kun omassa kodissaan pitää pelätä esimerkiksi lautasten jättämistä tiskialtaaseen ja hiippailu on välttämätöntä kello kymmenen jälkeen.

Itsenäisyys tai oma rauha ja mahdollisuus esimerkiksi poistua tästä 4x4m huoneesta huolimatta siitä onko pyyhe päällä tai housut jalassa ja paita päällä on hankalampaa kuin mihin olen tottunut. Koko alue ja koti itsessään on rauhallinen, mutta omaa itsenäistä aikaa pitää lähteä hakemaan ja vaihtoehtona on oikeastaan vain keskusta, jota en tunne kuitenkaan hirveän hyvin. Mahdollisuus vaihtaa seuraa on olematon. Vaikka mä tulenkin meidän kaikkien kämppisten - suomalaisten ja saksalaisten kanssa - toimeen paremmin kuin ennen matkaa odotin, jos on jokin sosiaalinen taso mitä kaipaa tai jokin asia, mistä pystyy puhumaan vain yhdelle ihmiselle, niin se tyyppi ei ole tässä valtiossa. Tämä aiheuttaa itseasiassa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta aika ajoin.

Mun mieltäni vaivaa lisäksi pari muuta asiaa, mitä valitettavasti en voi blogiin kirjoittaa, mutta ilmoitan siitä täälläkin jos/kun asiat ratkeavat positiivisella tavalla.

Signing out.

Käsikirjoitus - 3 - Perusteet.

Tänään tapasimme Niilon ja Lizin kanssa koulupäivän jälkeen Adelphi Housessa. Aloimme aika pian ja tehokkaasti keskustelemaan päähahmon taustoista ja miten hän on päätynyt tilanteeseen, jossa hänellä ei ole isää paikalla, eikä hän pidä isään yhteyttä.

Pohdimme voisiko isä olla kuollut, mutta päätimme, että etäinen isä, joka on (ainakin näennäisesti) omasta valinnastaan jättänyt perheensä ja perustanut uuden on päähahmolle pahempaa kuin jos isä on vaan kenkässyt tyhjää.

Adelphi House menee kiinni klo 18, joten jouduimme poistumaa The Old Pint Pottiin, jossa oli valitettavasti menossa karaokea ja musiikia soitettiin 40dB kovemmalla kuin mit laki sallii. Tällainen ympäristö tietysti pakotti kyllä keskittymään tekemiseen ja Lizin kanssa heittelimme ajatuksia näytösjaosta ja rakenteesta näin "ABC - tasolla". En nyt tähän kirjoita mitä sovimme, mutta teimme ehdotuksia miten tarina voisi kulkea ja päätimme, että pyrimme tekemään tekstin, joka on 15-20 sivua formaatissa korkeintaan.

Seuraava vaihe on, että tänään ja huomenna sekä Liz, että minä teemme omat synopsikset ja/tai treatmentin siitä, miten tällä rakenteella leffa voisi mennä ja perjantaina Liz tulee meidän asunnollemme ja jatkamme siitä mihin jäimme.

Käsikirjoitus - 2 - Lähtölaukaus

Viime sunnuntaina, tuossa pari päivää sitten sain viimeinkin 95% työryhmästä ja käsikirjoittajamme Lizin samaan pöytään. Kokoonnuimme muutamille juomille The Old Pint Pont - pubiin, joka sijaitsee meidän koulurakennuksemme vieressä, kuten aiempia tekstejä lukeneet tietävätkin jo.

Olin erityisen tyytyväinen, että tämä palaveri tapahtui muutaman perutun tapaamisen jälkeen, koska olin jo melko huolissani työryhmän suhtautumisesta käsikirjoittajaamme. Koin Lizin peruutusten vaikuttaneen työmoraaliin ja yleiseen "me" - henkeen jo vähän vahingollisesti, mutta tuntuu, että kaikki tapahtunut vahinko saatiin korjattua pienellä inhimillisellä kanssakäymisellä.

Ennen sunnuntaitahan ainoastaan minä ja tuottajani Niilo olimme tavanneet Lizin. Luonnollisesti jos jokin nimike jatkuvasti tuottaa pettymyksiä ja pidä aikatauluista kiinni niin se on aivan eri asia kuin jos joku oikea ihminen, jolla on kasvot, pyherytmi ja persoonallisuus jättää tulematta paikalle.

The Pebbles In Our Bags

Sunnuntaina saimme aikaiseksi päätöksiä tulevasta tarinasta.

Päätimme, että tahdomme ottaa koulumaailmaa mukaan ja nuorentaa tähän asti suunniteltua päähahmoa parisen vuotta, että tapahtumien aikaan päähahmo oli noin 14-15-vuotias. Päätimme myös, että tämä elokuva kertoo miesroolimallin puutteesta ja sen etsimisestä. Emme tehneet vielä päätöstä, että tuleeko elokuvaamme onnellinen vai traaginen loppu. Itseäni hieman aina houkuttaa ironiset tai traagiset loput enemmän kuin onnelliset. Ehkä se kertoo musta ihmisenä jotain (tai siis kertoo tottakai, en vaan tiedä mitä)

Lisäksi pidimme aivoriihen kun tahdoimme elokuvalle ehdottomasti työnimen. Liz kertoi meille eräässä vaiheessa englantilaisesta sanonnasta "Kiss with a fist", joka tarkoittaa lyödä nyrkillä kasvoihin. Tämä resonoi meille kaikille heti ja aiheutti välittömästi pientä henkiinheräämistä väsyneessä ja nälkäisessä työryhmässä. Puhuimme vielä jonkin minulle tuntemattoman bändin sanoituksista, jossa sanotaan

"A kiss with a fist is better than none."

Itselläni tämä herättää ajatuksia ihmisestä, jonka kasvatus on mennyt pieleen tai jonka vanhemmat ovat yrittäneet parhaansa, mutta eivät ehkä ole olleet sopivia ihmisiä kasvattamaan lasta rakentavassa ilmapiirissä. Mielestäni tämä kuulostaa siltä, että on yrittänyt oikeasti rakastaa, mutta ei ole osannut tehdä sitä oikein. Tämän oivalluksen jälkeen projektimme työnimi on nyt imperfectissä

"Kissed With a Fist"

Progress bar

Seuraavaksi tapaan Lizin Niilon kanssa ensi keskiviikkona (huomenna) kun koulumme päättyy joskus iltapäivällä. Liz sanoi yrittävänsä saada jonkinmoisen treatmentin kasaan huomiseen mennessä, mutta en varsinaisesti välitä onko sellaista vai ei. Huomenna on tarkoitus kuitenkin luonnostella tarinarunko, jota voi lähteä kehittämään tai Lizillä saattaa sellainen jo olla.

Luettavana on tällä hetkellä menossa Shot By Shotin jälkeen Tom Kingdomin "Total Directing - Integrating Camera and Performance in Film and Television". Vaikka kirjan nimi onkin aivan kauhean juustoinen, sen sisältö ei ole. Tom puhuu oikeasti hyvää asiaa nimenomaan dialogipainotteisten televisio-ohjelmian ohjaamisesti ja ainakin kirjan alkupuolisko on keskittynyt erityisen paljon kohtausten suunnitteluun käsikirjoituksen näyttelijöiden liikkumisen ja käsikirjoituksen kannalta. Voin kyllä suositella kaikille jopa hieman kokeneemmille medianomiopiskelijoille, koska vaikka kirja sisältääkin aika paljon vanhaa perus leffantekoshaibaa, siellä on paljon hyviä ajatuksia kiteytettynä.

Henkilökohtaisia kuulumisia 11. Helmikuuta.

Olen lähipäivinä onnistunut napsauttamaan unirytmini samanlaiseksi kuin mitä se on ollut pääasiallisesti suurimman osan elämästäni ja tätä nykyä valvon taas kolmeen jatkuvasti ja herään puolen päivän aikaan. Tämä on vähän ärsyttävää kun olisi kiva olla tuottelias valoisaan aikaan eikä myöhäisiltapäivällä.

As of lately.

Kävimme tuossa aivan hetkittäin kevään ensimmäisillä puistokaljottelulla. Otimme sivistyneesti yhdet ja pelasimme footbagiä (paikallisesti Hacky Sack) lämpimässä auringonlaskussa. Todellisuudessa kyseessä ei kyllä ollut kaljottelua vaan itseasiassa siideriä. Sama päivä oli leikkaajani Martinan synttärit ja Mara täytti jos toista kertaa peräkkäin 25-vuotta.

Täällä tosiaankin on nyt jo melkein t-paita kelejä ja olen käynyt tuottajani Niilon kanssa lenkkeilemässä ja paikallisella ghetto-salilla ihan normaaleissa verkkareissa ja vielä iltasella. Tästä ghettosalista sen verran, että se päihittää jossain määrin suomalaiset pururatatukit, mutta ontuu joitain varsin perustavanlaatuisia asioita.

Tällä ghetto-salilla, joka sijaitsee keskellä puistoa on asvalttiin upotettuja vipuvarsilla toimivia penkkejä, jotka ikäänkuin simuloivat penkkipunerruksia ja talja-liikkeitä mutta käyttävät niissä istuvan omaa painoa vastuksena. Eivät siis sovellu hyvin jos aikoo tiputtaa ittensä alustavasti 100 kilon keijukaisesta omin neuvoin mallinmittoihin. Kuitenkin nämä laitteet on mitoitettu n. 90kg painavalle ja 190cm pitkälle ihmiselle, joten niissä joutuu välillä pinnistämään. Siellä ei ole mitään, millä voisi normaali ihminen tehdä kesivartaloliikkeitä eikä leuanvetotankoa. Kuvia tulee ehkä joskus - -

Other insect in my pants.

Yleishuomiona voin sanoa, että Englannissa kaikki asiat tehdään vähän vasemmalla kädellä. Ajoissa oleminen on täällä onneksi melko samanlaista kuin muuallakin mutta ei silti ihan.

Bussiaikataulujen tekstinasettelu ja yleisestikin tapa, jolla informaatio sirotellaan on järkyttävä. Pysäkkiaikataulun lukemiseen menee enemmän aikaa kuin siihen, että vaan odottaisi seuraavaa ja toivoisi parasta. Ruokalistat, kyltit (joita täällä on paljon) ja taulut ja lomakkeet ovat usein suunniteltu päin mäntyä. Täällä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että jos johonkin pitää kirjoittaa jotain pitkää, kuten osoite, se on yleensä korkeintaan puolen kirjaimen korkuinen ja ei varmasti peukalonkynttä leveämpi ruutu.

Täällä on useissa ovissa pakollinen jousisulkija, joka paukuttelee meikäläisenkin ovea jatkuvasti. Otin sen irti ja vuokraemäntä suuttui ja käski laittaa takaisin.

"It's a fire hazard you see."

Itse tarkasteltuani tuota huokoista maalattua lastulevyä, jonka molemmin puolin on kokolattiamattoa ja ovi ei sulkeudu tiiviisti sanoisin, että "This house is a fire hazard, fuck the door." Noita samoja ovensulkijoita on kaikkialla ja sitten niiden seurana on yleensä kyltti jossa lukee "Fire door - keep closed."

"Health and Safety"

Toinen sääntö meidän talossamme on, että pyykkiä ei saa kuivata yhteisten tilojen pattereilla eikä avaamatta ikkunoita, ettei taloon tulee homevaurioita ja lämmitystä ei saa pitää päällä jatkuvasti, koska se kuluttaa. Mielestäni jos talossa on tarpeen pitää jatkuvasti lämmitystä täysillä, koska eristykset ovat niin surkeat ja pyykinkuivaus saattaa aiheuttaa homevaurioita niin rakennus pitää purkaa. Saanen mainita, että tämä meidän luukkumme on vielä erityisen moderni ja juuri remontuitu uuteen uskoon. Täällä oli vielä patjat muoveissa kun muutettiin sisään.

Itsehän emme ole tätä sääntöä noudattaneet.

Kävimme vierailemassa meidän koulun likellä sijaitsevassa ARRI - vuokraamossa. Tämä oli sellainen tutkimusretki kun pääsimme kaikki ensimmäistä kertaa ARRI:n liikkeeseen, joka ei sinänsä pahemmin eronnut Angel Filmsistä ja Mutasesta, paitti tämä lafka oli pienempi ja sekaisampi. Niko kyseli näistä jampoilta generaattoreita ja ilmeisesti täällä ei ole kolmivaiheisia generaattoreita ollenkaan ja niiden sähkövedot isoilla lampuille on muutenkin jotenkin hieman erilaiset. Se nyt mua ei henkilökohtaisesti huoleta aivan tuhottomasti. Me tuskin tarvitaan täältä mitään, mutta tiedetään mistä hakea jos tarve nousee.

Meidän koulun lähipubi on aivan koulurakennuksen vieressä sijaitseva "Vanha Tuoppi Pata" (jos sen noin tahtoo suomentaa) jonka kyltti näkyy tuossa vieressä. Jännittävästi ollakseen taitelijakoulun lähipubi, siellä käy ihmisiä kaikista ikäluokista, siellä on aina ihmisiä vaikka kuinka ja sieltä saa tosi halvalla ihmisille kelpaavaa ruokaa. Tuo tuossa kyltin oikealla puolella näkyvä tiilirakennus, jossa on Salfordin Yliopiston logo, on Adelphi House, eli meidän koulurakennus. Siellä sijaitsee MA linjat dokumentista, televisiosta ja fiktioelokuvasta.

The IMAX Experince.

Aivan, tosiaan, elämäni ensimmäinen IMAX elokuva tuli olemaan Tron - Perintö, jonka olen jo nähnyt kerran aiemmin. IMAX:ista huolimatta elokuvan käsikirjoitus ei parantunut yhtään, mutta huima oli visuaalinen ja auditiivinen kokemus. IMAX kangas on aivan järkyttävän korkea ja se oikeasti peittää koko näkökentän ja erityisesti 3D:ssä antaa leffalla aika paljon kyllä Movie Magiciä lisää.

En tiennyt, että IMAX, ruutu on melkein neliskanttinen ja aika lähellä 4:3 kuvasuhdetta. Oli aika ylläri kun yhtäkkiä elokuvaan, jonka on nähnyt jo, ilmestyy ylä- ja alalaitaan lisää kuvaa. Myöskin on tottunut siihen jo, että kaikki elokuvat ja nykyään myös televisiosarjat on laajakuvaa edes 16:9 niin hetken aikaa tuntui kuin katselisi televisiota tosi suuressa elokuvateatterissa.

PAKOLLINEN MEDIANOMIOPISKELIJAN TEKNIIKKA NILLITYS:IMAX teatterissa oli niin hyvät kaiuttimet, että jopa Tronissa kuului kaikki hiljaisten ADR repliikkien suhinat ja leikkaukset jos ei ollut musaa alla. In your face multimillion dollar budgets!

Meidän paikallinen multiplex leffateatterimme ODEON sijaitsee Printworks nimisessä rakennuksessa. Printworks on ikäänkuin illanviettopaikka, jossa on useita yökerhoja, ravintoloita ja leffateatteri, jossa on muistaakseni yli kaksikymmentä salia ja niistä jopa sali 17. jossa kävimme katsomassa Black Swanin oli suurempi kuin Tampereen Finnkinon Plevna1 sali.

Täällä leffateattereissa - ainakin Odeonissa, tulee IMAX näytöksiä lukuunottamatta 20-30 minuuttia mainoksia ja trailereita ennen elokuvaa.

I Love The Scenery

Matkalla Odeonille katsomaan IMAXia otin mukaani kameran ja kuvasin Artun ja Nikon ensikosketuksia Manchesterin keskustaan. Valitettavasti ne otokset olivat käyttökelvottomia, mutta löysin aivan Printworkin vierestä tällaisen goottityylisen katedraalin, joka näytti aivan Tylypahkalta. (Täällä aika moni paikka näyttää Tylypahkalta). Lisäksi siinä oli vielä kaunis puu. Tämä kaupunki on hauska yhdistelmä parhaillaan satoja vuosia vanhoja rakennuksia ja huippumoderneja lasipalapelejä keskellä 2000-luvun pienmetropolia. Osat alueista ovat aivan huippukunnossa ja siistejä ja sitte löytyy joutomaata ja roskia aivan viereiseltä tontilta. Samaan kuvaan saa aika erilaista tunnelmia jos vaan jaksaa hieman katsella mitä kuvaa.

Printworksin edestä iski aurinko silmään ja sain aikaiseksi ehkä tähän mennessä parhaan kaupunkikuvan, jonka olen ottanut. Aurinko posotti suoraan katua myöten niin muiden juostessa sisään räppäsin aukon kiinni ja sulkimen hitaalle ja sain tämän otoksen aikaiseksi. Kuvassa näkyy Manchesterin keskustasa pönöttänä näköalapyörä, jossa kävimme noin viikko sitten ja kuvasimme reissun MOF - sarjaamme varten. Toivottavasti ensimmäiset jaksot alkaisivat ilmestyä nettiin näillä näppäimillä niin pääsevät kaikki uteliaat näkemään leikkaajani Martinan saavan hermoromahduksen korkeanpaikan kammostaan. Kaupunki näytti erityisen kauniilta tuolta katsottuna ja päätimme mennä vielä katsomaan saman kierroksen joskus, kun on yö.

Practical Reasons For Obesity

Tässä on kuva meidän koulumma elokuva- ja teatteriilmaisun kahvion kouluruoasta. Tämä ateria maksoi minulle ja Niilolle kummallekin sellaiset nelisen puntaa eli noin 5 euroa. Sisältää erikseen ruoan ja pullollisen vettä. Ranskalaiset ja kanapala.

Harry Potter!

On 100 Tapaa Rakastaa Kissaa.

Ensin tahtoisin selventää tuon otsikon alkuperää. Se liittyy tähän mainioon musiikkivideoon.

Mitä tällä sitten oikeastaan tarkoitan on, että havaitsin tässä lukiessani Steven d. Katz'in Film Directing Shot by Shot - Visualizing from concept to screen - kirjaa. Tämä opus on aika iäkäs itseasiassa, se on julkaistu alunperin vuonna 1991. Tuossa pöydällä odottaa lukemista Stevenin toinenkin kirja "Cinematic Motion" jota en ole aiemmin lukenut.

Tässä kirjassa Steven puhuu kuvakerronnasta ja menee joissakin asioissa jopa aika yksityiskohtiin. Tässä ei paljoa puhuta valosta tai tekniikasta, enemmänkin kuvakulmista, polttoväleistä ja syväterävyydestä sekä asioiden sijoittelemisesta kolmiulotteisesti kameran eteen. Tämä kirja painottaa ilmaisua. Amerikkalaiseen tapaan tämä kirja käsittelee nimenomaan ohjaajan tekemää kuvakerronnan suunnittelua. Suomessahan perinne on enemmän siihen suuntaan, että kuvaaja on voimakkaammin (tai yksin) päättämässä mihin kamera laitetaan. Stephen nimenomaan puhuu kuvaajasta yleensä Director of Photographynä ja tässä kirjassa ei puhuta kuvaajista vaan ohjaajasta, joka sunnittelee kuvia elokuvaansa varten.

Itse en ole tullut ajatelleeksi, joka vähän hävettää, koska on kyse niin itsestäänselvästä asiasta. Elokuvakäsikirjoituksesta tehdään useita versioita, joita kritisoidaan ja kehitellään. Leikkausvaiheessa kokeillaan ja tutkitaan eri vaihtoehtoja joiden tarkoitus on löytää paras ja tunnetasolla voimakkain tarina, johon materiaali venyy. Harjoituksissa kokeillaan erilaisia asioita ja muutetaan suoritusta jos se ei ole hyvä.

Kuvakäsikirjoitus pitää tehdä samalla tavalla.

Tällainen haarukoiva ja kehittelevä tapa tehdä kuvakäsikirjoitusta on tietysti erityisen aikaa vaativa ja jotta niin voi vakavamielisesti tehdä, pitää kuvien olla sen verran akkuraatteja, että niiden peräkkäin asettamisesti voi oikeasti nähdä jotain.

Steven itse tekee piirustuksia tai valokuvia kun hän kirjassaan tekee kuvakäsikirjoituksia. Steven osaa piirtää hyviä kuvia ja hänen kuvistaan näkee kuvakerronnan todella selkeästi ja elävästi. Tikku-ukko piirustukset (joita itse tuotan) eivät välttämättä ole ihan oikeita tähän hommaan, mutta valokuvat ja paremmat piirustukset tai referenssikuvat ovat.

Voisi tässä projektissa pitää tuon mielessä ja tehdä kuvakässäri useamman kerran ja antaa sen kehittyä niinkuin muidekin työvaiheiden. Siihen voisi ehkä pyytää palautetta joiltakin opettajilta tai koulussa vierailleilta luennoitsijoilta, joihin on kontaktit olemassa. Palautteen jälkeen käytäisiin aina koko kuvakäsikirjoitus läpi ja pohditaan, esimerkiksi kuvakerrontaa kokonaisuutena ja mietitään voisiko

• Kohtauksilla olla oma "lookkinsa" kuvakerronnallisesti.
• Voitaisiinko jokin kohtaus ratkaista VIELÄ tuoreemmalla ja tehokkaammalla tavalla.

Lyhyesti virsi kaunis - haluan, että kuvakäsikirjoituksen teko on tässä elokuvassa prosessi aivan kuiten kaikki muukin elokuvan teossa.

Kannattiko tehdä näin pitkä blogimerkintä? Mistä tulikin mieleeni, että kuvausformaatiksi pyrimme nyt saamaan anamorfisen Super 16mm filkan.

Tässä Matti Eerikäisen tekemiä kameratestejä tuolle formaatille.

But Why The Cat Video!?

Sen takia, että se oli mielestäni hauska video, jossa ei olla alettu pervoilla tai pelleillä aiheella vaan ollaan oltu yllättävän vakavamielisiä, siinä esitellään 100 asiaa tehdä periaatteessa yhtä ja samaa asiaa ja tämän oivalluksen aiheuttaneen kirjan kirjoittajan sukumi on Katz.

Halusin jakaa sen ajatuksen, että pitäis yrittää aina kehittää ei ainoastaan omia taitojaan ja tietojaan vaan myös omia tapoja tehdä asioita elokuvan tuottamisen prosessissa. Pitää ottaa rohkeasti vaikutteita muilta ihmisiltä - kokeneemmilta ja kokemattomammilta - ja kritisoiden integroida niitä omaan tapaansa tehdä juttuja. Meilläkin on oman koulutaustan, kansalaisuuden, perinteiden ja kaveripiirin aiheuttamia omia keinoja tehdä asioita, ja niiden rinnalla pitää pitää mieli avoimena, että voi oppia uusia tapoja saada omat voimavarat käyttöön.

Käsikirjoitus - 1 - Alkupalat

Kuten tietääkseni tulinkin maininneeksi, tämän blogin tarkoitus on myös toimia informaatiolaarina itselleni. Yritän dokumentoida tätä projektia tulevan oman kirjallisen lopputyöni kirjoittamista odottaessa. Mieleeni tuli ajatus (ehkä spoilereidenkin uhalla) dokumentoida käsikirjoitusprosessia tänne, jotta se sitten on itselläni tallessa ja ehkä vaikka oman työryhmäni ja muiden kiinnostuneiden tarkasteltavana.

Käsikirjoitusta mulle kommentoimassa on Benjamin Mercer, Arto Koskinen ja varmaan opettajamme täällä Lloyd Peters ja Robin Ellis.

Aion tehdä sarjan tällaisia "Käsikirjoitus "No#" - Otsikko# " - blomerkintöjä aina joillakin väliajoilla kun käsikirjoitus on edennyt johonkin suuntaan. Tällä hetkellä tässä on oikeastaan kaikki kirjallinen materiaali, mitä tällä hetkellä tarinasta on olemassa. En väitä, etteikö mulla olisi tän lisäksi sitten visuaalisia ideoita ja suunnitelmia, mutta ne eivät ole löytäneet tietään paperille vielä ja eivät ehkä koskaan löydäkään.

Personal MindMap 1

Tässä MindMapissa olen edelleen käyttänyt keskellä elokuvan vanhaa työnimeä, jonka olen nyt ainakin mielessäni aivan virallisesti heittänyt roskiin. Se oli "Brothers" joka nousi alkuperäisidean ajatuksesta, että tarinassa on kaksi veljestä, joista toinen kuolee kun häntä luullaan veljekseen. Kuulostipa jännittävältä synopsikselta. Juuri siksi tahdon unohtaa sen ja keskittyä tekemään tuoreempi tarina, jonka lopussa välttämättä ei edes tarvitse kuolla ketään.

Tämä on aivan ensimmäinen henkilökohtainen ideointiriiheni, ja sen tunnistaa myös siitä, etten ole kuvannut sitä teipattuna seinälle vaan puupöydällä. Tässä kartassa olen pohtinut ja kirjoittanut ylös ajatuksia siitä, minkälainen päähahmo voisi olla ja millaisia ihmisiä hänellä elämässä voisi olla. Käytännössä tämä on ainoastaan epäjärjestykseen kirjoitettuja muistiinpanoja minua itseäni varten. Vasemmassa ala-laidassa on muutamia ajatuksia symboleista, joihin olin kiinnittänyt huomiota oltuani täällä vasta pari päivää.

Kun äsken luin tuon niin olipa hyvä, että kirjoitin nuo asiat ylös. Olisin saattanut unohtaa noita ensireaktioita tiettyihin paikkoihin ja "kompositioihin" - jos oikeiden esineiden ja rakennusten suhdetta toisiinsa voi kompositioksi sanoa - jotka olivat vaikuttavia kun näin ne ensimmäisen kerran. Ilmeisesti omien ensitunteiden konkreettinen muistiin kirjaaminen voi oikeasti olla hyvin tärkeää.

Tämä karttahan ei sisällä oikeastaan ajatuksia veljeksistä vaan ainoastaan yhdestä hahmosta, joka haluaa saada jotain aikaiseksi tai tarvitsee jotain. En ole vielä päättänyt, että olisiko puuttuvan isähahmon ja veljeyden teemat yhdessä liikaa lyhytelokuvaan vai komppaisivatko ne toisiaan.

Personal MindMap 2

Tässä edessäni on nyt sekavin paperilappu, jota tästä blogimerkinnästä löytyy. Tämän MindMapin keskellä lukee "Brothers - Mahdollisia tapahtumia (ulkoisia)". Oikeastaan tämä on eräänlainen ajatuspaskannus paperille ja tämän saman tavan tehdä ideamuistiinpanoja olen sittemmin korjannut vaaleanpunaisilla tarralapuilla.

Olen kirjoittanut ylös joitain yöllä, bussissa, lentokoneessa, aamiaisella jne. päähäni tulleita ajatuksia kohtauksista, jotka voisivat liittyä siihen tarinaan, jota olemme tekemässä. Tästä ei varmaankaan saa kukaan oikein selvää ellei ole minä. Tämäkin on vielä hyvin varhainen ideointilappu, jonka tein aivan ensimmäisinä aamuina ennen kuin keitin kattilallisen puuroa.

Aivomyrskyt 1 ja 2

Tässä on ensimmäisen oikean ja yhteisen - tarkoituksenmukaisen - ideointipalaverin tulosta. Kun pidimme ensimmäisen tuotantopalaverin viime keksiviikkona, pyysin työryhmää sanomaan ajatuksenvirtana sekä asioita ja esineitä, että tapahtumia, joita heillä on tullut mieleen täällä ollessa liittyen siihen, että olemme vieraassa maassa. Tämän keskustelun ehkä paras anti oli ryhmäytyminen, ajatustenjakaminen ja ikäänkuin projektin aloittaminen ensimmäistä kertaa ihan aikuisten oikeasti.

Vasemmanpuoleisella paperilla on avainsanoina asioita, jotka me olemme kokeneet jotenkin tälle paikalla ominaisiksi tai erilaisiksi verrattuna Suomeen ja Tampereeseen. Ehkä olisi pitänyt olla hieman tarkkasanaisampi, koska itsekään en enää muista mistä keskustelusta "Sisäinen viidakkorumpu" voisi mahdollisesti olla lyhenne.

Oikeanpuoleinen sisältää sitten tapahtumia. En pyytänyt työryhmää kertomaan minulle mitään kohtauksia tai tarinallisia tapahtumia vaan ihan jotain kinetiikkaa tai prosessseja mitä täällä käy, joka jälleen kerran olisi meidän näkökulmastamme jotenkin uutta ja erilaista. Esimerkiksi "Joku ylittää tien." voi kuulostaa hieman erikoiselta, mutta jos on nähnyt miten täällä toimii autojen ja jalankulkijoiden välinen yhteistyö niin se avautuu jo paremmin.

Ehkä sitä voi käyttää dialogikohtauksessa symbolina ja mielenkiintoisena kehyksenä? Ehkä ei?

Tuon oikeanpuoleisen lapun alalaidassa on lisäksi yksi asia, jonka kuulin huoltomieheltä, joka asensi kellarinoveemme lukon. Hän sanoi, että nuoret rikolliset kävelevät kiviä kädessään ja heittävät niitä autojen ja talojen ikkunoihin. Jos kukaan ei huomaa sitä, he murtautuvat siihen autoon tai taloon. Huoltomieheltämme oli päivän aikana rikottu samasta autosta ikkunat molemmilta puolilta.

A Heroes Journey Begins With a Blank Page

Ensimmäinen jotenkin tarkoituksenmukaisesti tehty ja jäsennelty ideointipaperi on tässä. Tämän valokuvan nimi on "HENKILÖKEHITYS.jpg". Tässä paperissa on mukana ajatus veljeksistä ja heidän suhteestaan ja miten se voisi kehittyä tarinan aikana. Lisäksi tuossa on muutamia ajatuksia siitä, miten päähenkilö voisi muuttua tarinan aikana.

Tuohon alas hahmottelin joitakin mahdollisuuksia siitä, miten henkilökehitys voisi tapahtua tai miten sen voisi näyttää katsojalle.

Oikeassa alakulmassa on mielestäni simppeli, mutta hyvä ajatuspari. Kirjoitin sinne Want / Need osioihin, että "Haluaa päästä jengiin, mutta oikeasti tarvitsee perheen." Se voisi ehkä olla jokin juuri sille, mistä tää meidän tuleva tarina oikeasti voisi kertoa. Tosin sisältäen ajatuksen veljeydestä ja miehenmallista, mutta nuohan eivät ole ollenkaan toisiaan poissulkevia ajatuksia vaan pikemminkin päinvastoin.

Anyhoo . . .

Skenekortteja kokolattiamatolla

Tässä on modernimpi tapa tehdä samoja asioita kuin mitä ylempänä olin tehnyt MindMap - muodossa. Jokainen lappu on joko muistiinpano jostain asiasta, dialoginpätkästä tai kuulemastani tarinasta tai asiasta. Näiden ei ole tarkoitus vielä olla käsikirjoituksen valmiista kohtauksia, mutta ne ovat minua ja Liziä varten. (Liz Chesters on siis alkuperäiskäsikirjoituksen kirjoittaja ja MA in Screenwritingin opiskelija) Siksi ne ovat englanniksi, että jos tahdon näyttää niitä Lizille joskus, en joudu suomentamaan mitään. Lisäksi kun täällä tulee ajateltua meidän tulevaa leffaa englanniksi niin usein automaattisesti kirjoittaa englanninkielisiä avainsanoja. Tätä tietysti tukee se, että luen koko ajan englanninkielisiä kirjoja

Working Title Suggestions

Lätkäisin tämän paperilapun teipillä oman taloni olohuoneen seinälle. Päätellen maalikerroksen laadusta, uskon, että osa siitä lähtee irti kun poistan tämän sieltä. Pyysin kaikkia meikäläisiä ja myös kämppiksiä kirjoittamaan siihen työnimiehdotuksia elokuvalle.

Tämän lapun tarkoitus ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole välttämättä tarkoitus tuottaa lopullista työnimeä, vaan pitää meillä kaikilla mielessä se, että projekti tosiaankin on koko ajan menossa. Lisäksi kaikki tähän lappuun kirjoitetut hassut ja vakavatkin nimiehdotukset vähän kartoittavat meille yhdessä sitä, että millaista leffaa me kaikki ajatellaan olevamme tekemässä.

Tälläkin hetkellä tuo tässä kuvassa näkyvä lista on jo saanut jatkoa jos jonkinlaisella rävellyksellä. Toivottavasti se kuitenkin toimisi pienenä ryhmäytymistä edistävänä ja muistuttavana lappusena tuolla alakerrassa.

Now For The Act 3 Climax

Tänään tapaan ensimmäistä kertaa oikeasti Lizin. Liz pääsee töistä viideltä ja hän tapaa meidät Piccadilly Gardensilla puoli kuudelta. Menemme porukalla "Out for a drink". Tämä on haskaa, koska en ole koskaan ollut "Out for a drink":llä. Tiedän olen naivi ja hassu.

Olemme olleet Facebook-kavereita varmaan melkein vuoden tai yli vuoden ja tänään pääsemme sitten oikeasti kättelemään.

Lizin rooli tässä projektissahan ei ole kirjoitettu mihinkään ylös. Tänään pitää juurikin käydä vähän keskustelua siitä, että miten minä ja Liz toimitaan yhdessä tässä projektissa vai toimitaanko edes.

Alkuperäiskäsikirjoitus, jota lähdimme puuhastelemaan on Lizin yli kaksi vuotta sitten kirjoittama ensimmäinen kurssitehtävä ja se on aivan kaamea juoneltaan. Oletan, että Liz on kahden vuoden käsikirjoitusopiskelun ja kahden pitkän käsiksen jälkeen oppinut käsikirjoittamaan paremmin kuin minä. Liz osaa myös englannin puhekieltä ja on asunut näillä seuduille lähes koko elämänsä, joten hänest on varmasti hyötyä.

Itse olisin tyytyväinen jos saisin Lizin työpanosta ja taitoja käyttööni.

Lopulta haluaisin vielä esittää anteeksipyynnön Essi Huotarille ja Heikki Hujalalle tämän blogin taitosta. Sori, etten oo niin pro ku te! ;)

Vanhan koulukunnan uusi koulu

Varoitus, tämä blogimerkintä saattaa sisältää lakonista dokumentointia. Tarkoitan tällä sitä, että koska tämän blogin tarkoitus on matkakuulumisten lisäksi myös tehdä itselleni muistiinpanoja tästä mun lopputyöprosessista, niin kirjoitan tänne asioita, jotka on mua itseäni varten ylöskirjoitettu. Tämä saattaa olla yksi sellainen.

The Facts of School Life.

Ensimmäinen koulupäivä oli toissapäivänä tämän viikon keskiviikkona.

Meillä tulee koulussa olemaan nyt tulevina kuukausina pääasiallisesti itsenäistä työskentelyä. Joka keskiviikko klo 10:30 on yhteinen esituotantopalaveri, jossa käydään läpi siihen mennessä tehtyjä asioita ja ne esitellään opettajille, jotka neuvovat ja auttavat.

Läksy ensi kertaa varten oli kehittää kaksi tarinaideaa (Genre, nimi, synopsis, hahmot, teema, kohdryhmä ja "miksi tämä pitää tehdä.") Näistä tulevaisuudessa saattaa tulla muiden ryhmien "Major Project" - käsikirjoituksia.


Ryhmien kuvauspäivämäärät ovat

• 4. huhtikuuta n 2vko
• 18 huhtikoota n. 2vko - Meidän kuvausslotti.
• 2 toukokuuta n. 2vko

Kahden muun ryhmän työryhmät ovat vielä osittain auki. Mekin saatamme osallistua heidän kuvauksiinsa - ainakin ensimmäisen ryhmän kuvauksiin.

• Valmiiden elokuvian palautuspäivämäärä on 13. kesäkuuta.

Me hyvin todennäköisesti emme tule palauttamaan tuohon aikaan, koska mielestäni on aika kohtuutonta tehdä (näillä näkymin) filmille kuvattavan lopputyön jälkituotanto noin 1,5 kuukaudessa. Pidimme jo palaverin jossa päätimme ilmoittaa opettajille, että meidän elokuvamme valmistuu Vuoden 2012 Tampere Film Festival'in palautuspäivämäärään mennessä eli todennäköisesti marraskuun loppua katsellaan silloin.

This Paragraph - It's So Random!

Koulussa on palkallinen Production Coordinator nimeltään Dave Rigby. Dave vaikuttaa erityisenn mukavalta ja kiinnostuneelta elokuvanteosta nimenomaan taiteena. Uskon, että Davesta on meille paljon iloa ja apua. Tänään saimme häneltä kalustofirmojen osoitteita ja yhteystietoja ja puikahdimme käymään paikallisella ARRI:n vuokraamolla.

Sattumanvaraisia havaintoja.

Havaitsin tässä lukiessani tuota Jouko Aaltosen kirjasta, että toisin kuin mille tahansa itsensä vakavasti ottavalla medialle, artikkelille, videolle, kirjalle, taiteelle tai oikeastaan mille tahansa muullekaan viestinnän muodolle, en ole määrittänyt yhdellekään blogimerkinnälle minkäänlaista punaista lankaa, johtoajatusta, teemaa, "sitä mistä se kertoo" jne.

Tahdoin siis vain sanoa tämän ääneen, jotta tämä tuleva blogimerkintä sitten olisi jotenkin rehellisesti hajanainen. Yritän parantaa tapani tulevaisuudessa näin mediasisällöntuottajana ja ottaa opikseni (ehkä).

Culturally Shocking

Englannissa, kuten monissa muissakin maissa Suomea lukuunottamatta rakennuksen katutaso ei ole 1. kerros tai P-kerros vaan 0. kerros. Itse olen tästä vakavasti eri mieltä, koska 0 ei kielioppini mukaan voi olla järjestysluku.

Lähes kaikissa public houseissa olut lasketaan lasiin pumppaamalla ja tuoppia täytetään kunnes se pikkasen valuu yli ja sitten isketään asiakkaalle. Täällä oluen päälle oikeasti muodostuu vaahtoa kun se on lasissa. Pääasiallisesti englatilainen olut on mielestäni mycket buenoa.

Ihmisiä tarvitsee pelätä. Ei siis varsinaisesti ihmisiä ja aivan kuten muuallakin niin suurin osa ihmisistä on tervejärkisiä ja normaaleja töissäkäyviä homo sapienseja. Täällä kuitenkaan ei esimerkiksi autoa voi parkkeerata minne tahansa, koska se voidaan anastaa tai ikkunat iskeä rikki. Jos ihmiset kuulevat äänen kotonaan se oikeasti VOI OLLA joku, joka on murtautunut sisään. Suomessahan ajatellaan, että ei tänne kukaan tule kun täällä on ihmisiä kotona.

Asiakaspalvelussa ei välttämättä olla kovinkaan virallisia toisillemme. Niilo tilasi Affleck Palace - nimisestä alternative kauppakeskuksesta kahvia ja kysymykseen "Mild or Strong?" hän vastasi "mild" ja vanha papukka tiskin takana avautui siitä kuinka tosimies tilaisi vahvaa kahvia :D (Okei, pieni pilke silmäkulmassa oli, mutta Suomalaiseen makuun ehkä hieman liian tuttavallista) Hieman sama tapahtui Orange - kännykkäliittymäkaupassa, jossa nuosi "Taj" niminen glamour-tytön näköinen myyjä ei paljoa peitellyt sitä, että hän vituttu kun hän ei saanut tolkkua perille paikallisella kännykkäslangilla ja muikkelin semi-cockney-korostuksella, jolloin hän joutui TOISTAMAAN itseään....

Piikkilankaa. Sitä on kaikkialla ja se on normaalia. Lähes kaikkien pubien ja baarien takapihalla on piikkilankaa muurin päälla ja sitä on sattumanvaraisia määriä siellä sun täällä. Suomessahan piikkilankaa löytyy pääasiallisesti vankiloiden ulkoilualeiden aitojen päältä. Täällä niitä on suburbian jalkapalloäitien kukkapenkkien katteena. Lisäksi se on vielä ihka-aitoa NATO-lankaa eikä sitä nössöä preerialaatua.

Koulu alkaa virallisesti keskiviikkona klo 10:30 kun on MA Fiction Productionin kevätlukukauden aloituskokous Adelphi Housessa Salfordin yliopistolla. jei!

Kuvaiilmaisua Tampereelta (Jenni Riutta & Iiro)

Turistimatka vihannesosastolle.

Kämppiksemme Michael kertoi meille tänään isoista kaupoista, jotka ovat auki 24/7 melko lähellä meidän kotiamme. Pienen kipinän sytyttämänä kävimme tutustumassa kauppaan. Itse ostin tarrallappuja ja Niilo osti purkkinuudeleita.





Täällä kaupoissa saa myydä alkoholeja viineihin saakka. Liköörejä en ole vielä nähnyt ja viinat myydään tupakan kanssa erilliseltä tiskiltä.






Sama ongelma, joka pätee meidän Co-Operative Food markettiakin, täällä kaikki juuston cheddaria. Löysin aiemmin omasta lähikaupastani klimpin Emmentalia, jota olen käyttänyt leivällä.






Näissä kuvissa minä tutustun tapaan, jolla englantilaiset saavat samaan leipähyllyyn tusinoittain täysin samannäköisiä vaaleita paahtoleipiä ja ei mitään vaihtoehtoja. Lisäksi tuollaisia hotdog-leivän näköisiä, pilvihattaralta tuntuvia "sämpylöitä".






Tämä oli vain tällainen nopea valokuvakatsaus meidän keskiöiseen kauppaturismiin.






Kuvat: Jenni Riutta.






PS. Mukava ja lupaava tuo moottoritiekyltti meille kotiinpäin.