Pelon ilmapiiri ja opittu turvattomuus.

On itsestäänselvää ja normaalia pelätä asioita, joita ei ole koskaan joutunut kokemaan. Itse pelkään pimeitä käytäviä ja huoneita ja nurkkia, joiden taaksen en näe. Muistaakseni koskaan ei omassa kotonani ole kummitus, eläväkuollut, murhaaja hyökännyt kimppuuni.

Oma tuntemukseni on, että Suomessa on turvallista. Todennäköisyys joutua sattumanvaraisen väkivallan tai ryöstön uhriksi edes keskellä yötä syrjäisellä kadulla on erittäin pieni, jopa naisille. Itse en epäröisi kävellä milloin tahansa tai minne tahansa pääkaupungissa, Turussa tai muussakaan rannikkokaupungissa.

Manchesterissa paikalliset sanovat, että täällä on turvallista, kunhan käyttää maalaisjärkeä. Ei pidä arvotavaroita esillä, ei kävele yksin syrjäkujilla ja välttelee tiettyjä paikkoja. Erityisesti jos on nainen matkalla kotiin baarista. Turvallinen kaupunki tämä on.

Minusta tuo on lähes järkyttävää. Miten voidaan puhua turvallisesti kaupungista, jossa täytyy piilotella omaisuuttaa, varoa kulkemasta yksin ja karttaa asuinalueita kuin soita suunnistuskisoissa?

All criminals come from Salford

Pidän usein tietokonettani olohuoneen pöydällä, samoin välillä kameraani ja muuta omaisuuttani. Asumme Salfordissa, jolla on ilmeisesti samanlainen maine kuin Helsingissä Kalliolla. Eilen parkkipirkko neuvoi, että kannattaa laittaa verhot kiinni jos ei ole itse huoneessa. Joku saattaa tulla ikkunasta sisään ja ottaa vermeet kantoon. Toissapäivänä piipahdin naapurista kotiin ottamaan oluita jääkaapista. Tulin sisään ja menin ulos. Matkalla kämppäkaverini Jay huomautti, että ovi pitää aina sulkea kun siitä on kulkenut, tai joku voi kävellä sisään. Koulumme käytävillä on "Don't walk & Talk" - julisteita. Niissä varoitetaan, että lapset ja varkaat saattavat ottaa kännykän kädestäsi ja juosta sen kanssa karkuun keskellä päivää.

Toissaviikolla kävelin paikallisesta turkkilaisten pitämästä Patsons Supermarketistä kotiin auringonlaskettua, ostettuani pari olutta ja pullon viiniä. Minua vastaan tuli kahdeksan arviolta varhaisteini-ikäistä tyyppiä jotka äänekkäästi puhuivat. Vaihdon kadunpuolta jo sata metriä ennen kohtaamistamme. En kuitenkaan tuntenut oloani turvalliseksi vaan käännyin vielä yhtä risteystä aikaisemmin vastakkaiseen suuntaan kuin missä talomme on. Pakenin kuin varovainen gaselli jolkottelevaa leijonanaaraslaumaa. Pelkäsin saavani linkkuveitsestä viinipullon takia.

Käsikirjoitus - 6 - Toinen versio.

Kaksi viikkoa sitten saimme aikaiseksi ensimmäisen version käsikirjoituksesta ja se lähti kiertämään opettajiemme työpöydät läpi niin Suomessa kuin Englannissakin. Siinä vaiheessa kun sain tämän version kirjoitettua valmiiksi, olin jo ehtinyt aloittaa kakkosversion tekemistä, joten paljon saadusta palautteesta oli jo ehdittyä laittaa täytäntöön ennen kuin se edes pääsi ulos maailmaan.

Opettajamme ja toinen Executive Producer:imme Robin tekstiviestitteli kanssani myöhään illalla, miten voisi tarinaa saada vähän kristallisoitua. Seuraavana päivänä pidimme palaverin ja piirtelimme tarinalle hieman erilaista kaarta tussitaululle ja puhuimme sen läpi. Tämän palaverin antia on vaikea kuvailla, koska se oli jotenkin abstraktia, mutta hyödyllistä. Kirjoitin itselleni muistiinpanot puhtaaksi ja tilasin Liziltä treatmentin toisesta versiosta, kun itse lähdin Liverpooliin kahdeksi päivää.

Liz oli vienyt tarinaa hieman liian seksuaaliseen suuntaan ja hän oli huomannut sen itsekin. Tein seuraavan version treatmentista ja nakitin formaattikirjoittamisen Lizille. Tämän pitäisi valmistua sunnuntaina, jonka jälkeen se lähtee kiertämään taas opettajat. Tästä versiosta aion myös pitää Skype-palaverin suomen päähän.

But What Is It About?

Tässä versiossa suurin muutos oli, että yritimme saada päähahmolle jonkin tehtävän tai tavoitteen elokuvan ajaksi. Tällä hetkellä se on vähän hankalasti sanoiksi puettavissa, koska se on mielessäni pikemminkin tunteiden tasolla kuin konkreettinen asia. Päähahmolle yrittää ikäänkuin "päästä eroon" tulevasta isäpuolestaa. Hän ei siis pyri salamurhaamaan ketään, mutta oman toimintansa tasolla ei hyväksy tätä ihmistä, joka tulee hänen perheeseensä ja yrittää täyttää sellaisen kolon, jonka joskus täytti joku muu ja astuu päähahmon ja hänen äitinsä väliin.

Tulevissa versioissa tämä vielä kiteytyy ja löytää konkreettisempaa muotoa.

Here's My 2 Cents

Olen havainnut lähikuukausina käydyissä väittelyissä ja tätä käsikirjoitusta tehdessä, että verbaliikka ja sanailmaisu on aivan yliarvostettua. Se, että jotain ei pysty tai osaa sanoa, tai jos ei osaa artikuloida tunteitaan tai ajatuksiaan, ei tarkoita, että jotain ei olisi olemassa, tämä ihminen olisi väärässä tai hän ei tietäisi aiheesta mitään.

Puhuminen on yksi tapa kommunkoida asioita ja kaikessa vajaavaisuudessaan meille ehkä paras olemassa oleva keino. Erityisesti abstraktien asioiden kuvailuun tai menneestä tai tulevasta ajasta puhuttaessa. Pitäisi tulevaisuudessa katsoa, että jos joku ihminen ei saa jotain sanottua niin yrittää kalastaa sen tiedon jollain tavalla, eikä oleta, että jos ei sanotuksi saa niin sitte on vaan väärässä.

Verbaliikalla päihittäminen ei tarkoita, että on oikeassa.

Epämääräinen määränpää.

Kadehdin insinöörejä ja kihisen vihreydestä kun ajattelenkin matemaatikkojen työtä. Mekaanikot eivät ole niin pahoja, mutta taksikuskit suututtavat taas.

Näitä kaikkia ammatteja ja useita muitakin yhdistää yksi kadehdittava ominaisuus. Näistä jokaisessa ammatissa on selkeästi jokin tavoite, johon on mentävä ja siitä on vaikea erehtyä. Kun laite toimii, mekaanikko on valmis. Matemaatikko saa laskunsa oikein ja kuljettaja on päässyt perille.

Elokuvassa, kirjallisuudessa, teatterissa, kuvataiteessa tai musiikissa tätä ylellisyyttä ei ole. Jokainen elää jatkuvassa epävarmuudessa. Pelkästään jo työllistymisen ja itsensä elättämisen saralla, mutta jo yksittäinen työ on epävarma. Ikinä ei voi tuudittautua siihen, että on olemassa oikea ratkaisu ja yksi päämäärä, jonka saa aikaiseksi työkalulla X.

Mulla päämäärä näin objektiivisesti on herättää tunteita ja ajatuksia, joita ihmisellä ei heräisi ilman sen mun tekemän jutun vaikutusta. Mysteeri onkin siinä, miten sen saa aikaiseksi. Kukaan ei oikein tiedä.

Teoriaa taiteesta, musiikista, elokuvista ja maailmankaikkaudesta riittää, mutta todellisuudessa kukaan ei voi olla varma. On paljon taitelijoita, jotka onnistuu monta kertaa peräkkäin, mutta ne varmasti ei osaa sanoa miksi ne onnistuu.

Elokuvassa, joka on kaupallinen ja erityisen kallis tuottaa on vielä hankala media mitattavaksi. Mikä on hyvää ja mikä on onnistunutta. Memento on usean mielestä nerokas elokuva, ja monen mielestä yksi omia lemppareita. Edit: klo 02:50 (Tarkoitus oli sanoa vielä, että Memento on kymmenessä vuodessa tienannut vain murto-osan sitä "huonompien" elokuvien tuotosta, mutta silti se on IMDB:ssä aivan huippusijoilla) Avatar - myi aivan helvetisti ja sen kävi katsomassa miljoonia ihmisiä uudestaan ja uudestaan ja ihmiset teki itsemurhia kun niitä masensi se, ettei Pandora ole oikea paikka, missä voisi olla.

Monen mielestä Avatar ei ole kovin hyvä elokuva.

Perusristiriita tässä tilanteessa on se, että täytyy jotenkin yhtä aikaa luottaa teoriatietoon, omaan kokemukseen, intuitioon ja sitten toisten intuitioon. Ongelmia nousee heti kun yritetään perustella omia päätöksiä, koska ikinä ei voi olla varmasti oikeassa. Voi olla ainoastaan varma.

Oma lähestymistapani tähän on sama kuin koripallonpelaajilla. Pyrin opettamaan alitajuntani tekemään hyviä elokuvia ja sitten kun on projekti menossa niin se sanoo heti jos joku ratkaisu on huono tai hyvä. Tässä voi mennä vielä muutama vuosi.

Oletko lukenut mielenkiintoisia teoksia?

Sain juuri loppuun Steven D. Katzin kirjan "Film Directing - Cinematic Motion." Ne jotka ovat ahkerasti lukeneet aiempiakin kirjoituksiani niin tietävät, että Steven on kirjoittanut myös toisen kirjan, jonka nimi on "Film Directing - Shot by Shot".

Steven tässä kirjassa esittelee miten liikkuvaa kameraa käytetään kohtauksen henkiin herättämisessä ja miten liikkuvan kameran koreografiaa sovitetaan yhteen näyttelijöiden liikkeen kanssa - ja mikä tärkeintä; miksi.

Nyt hetki elokuvateoriaa niille, jotka eivät ole siihen aiemmassa koulutuksessaan jostain syystä perehtyneet. (Ei koske tulevia medianomeja)

Blocking "Blokkaus" tai Staging, on amerikkalaista teatteri/elokuva slangia ja tarkoittaa sitä mihin näyttelijä milloinkin liikkuu, miksi ja miten. Tämän yhteiskoreografian tarkoitus on herättää kohtaus eloon ja imitoida oikeaa elämää, mutta dramatisoivalla tavalla, jossa näitä asioita käytetään tarinan tapahtumien korostamiseen.

Esimerkki: Ohjaaja päättää, että tässä kohtauksessa on tärkeää tuoda ilmi, että tämä hahmo on yksinäinen, vaikka kohtauksessa on paljon muita. Ohjaaja päättää, että tätä hahmoa kuvataan aina niin, ettei samassa kuvassa näy ketään muuta ja kun hän liikkuu, näemme hänet ainoastaan esineiden takana. Lisäksi ihmiset, jotka puhuvat hänelle, eivät koskaan käännä rintamasuuntaansa häneen päin.

Joskus tällaiset asiat saattavat olla myös käsikirjoituksessa, mutta ainakin Stevenin mukaan, esimerkksi Sitcom tai televisiosarjojen käsikirjoitukset sisältävät lähes yksinomaan dialogia ja kaikki näyttämötoiminta on ohjaajan tehtävä. Itse kun kirjoitan niin lisään tekstiin usein tarkkojakin blokkauksellisia ohjeita. Tähän tietysti vaikuttaa se, että näin opiskelijana ohjaan pääasiallisesti omaa tekstiäni ja teen blokkauksia jo kirjoitusvaiheessa.

Tässä kirjassa kontrastina Stevenin aiempaan opukseen on tunnettujen tekijöiden, kuten käsikirjoittajien, kuvaajien ja jopa yhden keygripin haastatteluja, jossa he kertovat omia kokemuksiaan ja lähestymisiään blokkaukseen.

Välihuomautus: Blokkaus sisältää siis myös KUVAKERRONNAN suunnittelua. Nämä kaksi asiaa eivät ole toisistaan riippumattomia vaan erityisen tärkeässä roolissa kohtauksen näkökulmaa manipuloidessa.Tälle ohjausvaiheelle parempi englanninkielinen nimi on "staging" eli "näyttämölle pano". Mutta stageing ei sisällä lavastusta, mitä taas suomenkielinen "näyttämölle pano" sisältää, eli yritä nyt keskustella näistä asioista jonkun kanssa....

Back The Drawing Board

Tästä kohtaa voi medianomiopiskelijatkin taas jatkaa lukemista - nyt loppui kertaus.

Steven hyvin yksityiskohtaisesti esittelee millaisia blokkauksia voi toteuttaa minkäkinlaisissa tiloissa ja millaisia asioita pitää ottaa huomioon jos hahmojen määrä lisääntyy. Jokaisen blokkausehdotuksen jälkeen on arvio siitä kauanko tämän kohtauksen kuvaaminen kestäisi ja mitä asioita siinä todennäköisesti menisi pieleen. Hän on joihinkin lisännyt jopa "videopiuha menee paskaksi, pitää vaihtaa - kestää 15min"- tyylisiä arvioita autokohtauksen kuvaamiseen.

Ärsyttävää on, että yhdellekään kohtaukselle ei ole kuin satunnaisissa sivulauseissa perusteltu MIKSI hän blokkaisi tämän kohtauksen näin ja blokkausten välissä hän saattaa tehdä jopa käsikirjoituksellisia muutoksia (mikä tietysti on ohjaajan etuoikeus ja tehtävä, jos tarina sen vaatii). Näitä ei kuitenkaan perustella kuin satunnaisesti

"I think this should be from her point-of-view".

Kirjan lopussa hänellä on parin sivun dialogikohtaus, jonka hän analysoi ja tekee kuvasuunnitelmaa sen mukaan, miten hän tulkitsee tämän kohtauksen. Tätä samaa oli Tom Kingdomin - Total Directing" kokonaisuudessaan, mutta oli kivaa, että Stevenkin vaivautui tähän.

Ennen kaikkea blokkauksen tulee lähteä käsikirjoituksesta ja sen tuleekin pyrkiä edistämään ja korostamaan kussakin kohtauksessa tapahtuvia asioita ja tunteita. Samalla sen tulee vaikuttaa luonnolliselta ja imitoida sitä miten ihmiset elävät ja liikkuvat. Vaikka Stevenin kirja oli mielenkiintoinen, helppolukuinen ja herätti ajatuksia kameraliikkeen käytöstä, jota ehkä aiemmin en ole ajatellut - olisi tarinalähtöinen lähestyminen ollut tärkeä ottaa mukaan joka kuvaratkaisuun.

Käsikirjoitus - 5 - Uuteen nousuun.

Lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon.

Koulumme pitchauskierrokset jatkuivat ja olen joka "kierroksella" pitchannut hieman valmiimpaa käsikirjoitusta ja työskennellyt Lizin kanssa. Olemme löytäneet rakenteen, johon olemme tyytyväisiä ja samoin meidän opettajamme ja työryhmäkin. Sen rakenteen yksityiskohdat ovat vielä työn alla, mutta meillä on jotain, jolle voidaan aloittaa esituotanto.

Peter Risdale-Scott

Paljon tapahtui etenemistä iloisen pakon edessä ja hyvän tohinavaiheen keskellä, kun koulun puolesta vaadittiin uusia versioita joka toinen päivä puolentoista viikon ajan. Samalla meillä kävi kuuntelemassa meidän pitchauksiamme Peter Risdale-Scott joka on BBC:llä työskennellyt "Commisioning Editorina" eli vapaasti suomennettuna päättää mitä tehdään ja milloin ja ketkä sen tekee. Peter on myös ohjannut ja käsikirjoittanut paljon lastenohjelmia ja sittemmin työskentelee myös itsenäisenä tuottajana. Peter on toistaiseksi lempi englantilaiseni. Hän ei ollut edes ehtinyt sanoa kuin "Hello!" astuessaan luokkaan niin pidin jo miehestä kokonaisuudessaan. Hän on sellainen charmantti englantilainen herrasmies ja puhuu todella soinnikkaasti ja rauhallisesti.

Pelkäsin, että meitä vastassa olisi vihainen venäläinen pianonopettaja, mutta Peter oli erityisen kannustava ja piti meidän ideastamme, vaikka koki sen haastavaksi ja sanoi, että tästä treatmentista voisi tehdä tunnin TV-elokuvan (josta en ollut eri mieltä ja se on ongelma kun lyhytelokuvaa ollaan tekemässä)

Tekisi vähän mieli adoptoida Peter lemmikiksi. Enkä ollut ainoa.

Varoitus: Peterin kotisivut ovat aivan kauheat.

And off we went.

Suurin muutos lähimenneisyydessä tapahtui tässä eräänä yönä, kun tajusin, että päähahmo voisi olla nuori nainen, eikä mies. Ehdotin esituotantopalaverissa tätä työryhmälle ja kaikkien mielestä se oli hyvä ajatus. Näin tarina ei kerrokaan enää poika-isä-suhteesta vaan isä-tytär suhteesta. Mielestäni se on hieman (Lainatakseni kuvaajaani Nikoa) "freesimpi"

Kirjoitin samana päivänä nelisen tuntia putkeen olohuoneen pöydällä ja tein muutoksia käsikirjoitukseen. Muutin päähahmon naiseksi ja mietin millainen hahmo voisi olla jos hän olisi nainen. Samalla tiputimme B-tarinan, jossa päähahmo pyrkii pahisoppilaiden jengiin ja päätimme, että hän on valmiiksi ajautunut epäterveeseen seuraan.

Uuteen treatmentiin (No# 4) pääsi mukaan pari ajatusta alternatiivisesta versiosta, jota yritin kirjoittaa päähahmon ollessa vielä mies, jossa hän on jo pahassa seurassa ja tämä uusi miessuhde pelastaa hänet tältä seuralta.

There is no "I" in T.E.A.M

Loppupäivän ideoimme ja keskustelimme koko käsiksen läpi ja jokainen sai ehdottaa ja kommentoida jokaista kohtausta. Itse pidin ohjaksista kiinni ja puolustelin nerokkaita ja ainutlaatuisia ratkaisujani. Koko palaveri oli yllättävän onnistunut ja sujui jatkuvasti luovana ja paljon sallivampana kuin osasin odottaa. Teimme treatmentiin muutoksia ja leikkauksia ja väittelimme siitä tarvitaanko jotain kohtauksia vai ei.

Seuraavat kaksi päivää ovat kuluneet käsikirjoituksen kannalta siihen, että pyysin koko työryhmää tekemään oman ensimmäisen käsisversionsa tästä treatmentista. Sai muuttaa kohtauksia ja sai keksiä omia. Kädet olivat vapaat näin suomeksi. Tätä ehdotti Peter oikeastaan ja se oli hyvä ratkaisu. Olin aivan varma, että puolia ryhmästä vituttaisi törkeästi, mutta jokainen otti haasteen vastaan ja suoriutui siitä.

The Benefit of Doubt

Olen nyt saanut lähes kaikkien käsikirjoitukset ja jotkin ovat kauniisti formaattia ja jotkut ovat hieman vapaamuotoisempia jatkettuja treatmenteja. Hämmästyin sitä, miten ihmiset ovat uskaltaneet ehdottaa uusia ratkaisuja ja tiputtaa sivuhahmoja tai vaihtaa kohtausten järjestystä. Itse pidän tätä hyvänä haasteena itselleni katsoa, että onko tässä nyt tehty oikeasti jokin selkeästi parempi ratkaisu kuin mitä olisin itse keksinyt ja käyttää niitä oikealla tavalla. Ideoiden kerääminen oli tarkoitus tässä kirjoitusrypäskässä.

Kuitenkin ryhmässä kirjoittaessa tulee aina sanottua

"Mul ois tällanen paska idea mut..."
"Tän mä haluun vaa nyt ulos päästäni mut..."
"Tää on tosi huono ehdotus, mut mitä jos..."
"Nyt ei vältsi oo hyvä juttu mut jos..."

Luin käsikirjoittaja Jane Espenson blogista, että tätä tapahtuu myös ammattilaisten "Writer's Room:eissa". Ilmeisesti siis isotkaan pojat eivät ole immuuneja omien ideoiden torppauksille.

Toin tämän ilmi siksi, että kun saa kirjoittaa koko nykäisyn läpi itsekseen, sitä saa keksiä oman version ja oman ratkaisun jokaiseen repliikkiin ja jokaiseen kohtaukseen (joita meiltäkin puuttui välistä, eli oikeasti piti keksiä isoja ratkaisuja). Näin saa hieman intiimimpiä ratkaisuja kohtauksiin ja valmiiksi pureskellun kohtauksen kirjoitettuna, eikä pelkästään parin lauseen pitchausta kohtaukseksi. On kuitenkin vaikea kuvitella lausetta

"Tää sanois et "Piirrä mut niinku sun ranskalaistytöt. Niin et mul on vaan tää koru" ja sit ne piirtää ja sit ne panis autossa niin et se iskis käden huuruseen lasiin."

Mutta valmis jakso kyllä itkettää kaikkia 11-91 vuotaita miehiä ja naisia. (Oikeasti en muista tuleeko nuo kaksi kohtausta peräkkäin).

Tämä blogimerkintä alkaa kasvaa mammuttimaisuuksiin, mutta mä jatkan työryhmän käsisten lukemista ja katson josko sieltä vois vielä varastaa jotain hyviä ideoita.